Punavalkoisen ja puhtaanvalkoisen välissä sykkii koko Madridin sydän.

Madridin derby ei ole koskaan ollut pelkkä ottelu; se on kahden erilaisen kaupunkihengen yhteenotto ja sukupolvien mittaisen omistautumisen ruumiillistuma Calderónin ja Metropolitanon katsomoissa. Kun loppuvihellys kajahtaa, Metropolitanon yli vyöryvä punavalkoinen hyökyaalto on voimakkaampi kuin mikään selostus – kannattajat nostavat Atlético Madrid jalkapallopaita korkealle kuin taisteluliput, kun taas vieraskatsomon viileä Real Madrid peliasut valkoinen hiljenee yöilmassa muistuttaen lumikenttää. Jalkapallon todellinen viehätys ei piile itse lopputuloksessa, vaan siinä, että oikeita värejä kantamalla ansaitsee oikeuden jakaa kaupungin sykkeen.

Derby on kuitenkin derby juuri siksi, että sen kauneuteen kätkeytyy piikki. Jokainen taklaus ja jokainen vihellys – kameran linssin suurentamana – voi sytyttää kaupungin tunteet. Punaiset kortit, paidasta repiminen rangaistusalueella, nappulakengän raapaisu nilkkaan – nämä hetket muuttavat ottelun lopputuloksen taktiikan ja taidon summasta ikuiseksi väittelyksi siitä, kuka kärsi vääryyttä ja kuka pelasi likaisesti. Madridin jalkapallohistoria on kirjoitettu puoliksi maalikosteista ja puoliksi erotuomarien raporteista sekä seuraavan päivän otsikoista.

Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin haluavat samaa: oikeudenmukaisen tuomaroinnin, kovaa fyysisyyttä ja lopputuloksen, joka herättää kunnioitusta. Erotuomareilla tulisi olla rohkeutta sekä antaa kortteja että jättää ne antamatta sääntöjen – ei paineen – perusteella; pelaajien tulisi taistella kovaa – jopa heittäytyä hurjiin taklauksiin – mutta säilyttää silti malttinsa ja osoittaa vastuullisuutta niin vastustajia kuin itseäänkin kohtaan. Kun kiistoja on vähemmän, derby palaa puhtaimpaan muotoonsa: punavalkoinen ja puhdasvalkoinen kohtaavat kentän vastakkaisilla puolilla jakaen voiton hurmoksen ja tappion taakan. Eikö juuri sitä fanit rakastavat? Elämistä värien ja itse pelin puolesta.